Pokerifilosofiaa elämän termein

Taitaa olla aika tehdä päivitys. Edellisestä näyttääkin kuluneen jo miltei kymmenen vuotta. Tällä kertaa aloitan kirjoituksen esittäytymällä. Olen Olli Mikael Rundgren ja nykyään 34 –vuotias.

Kirjoitin 24-vuotiaana vuonna 2007 tälle pokerifoorumille ensimmäisen postaukseni, josta joku ehkä rivien välistä kykeni lukemaan pettymykseni ja tuskani omaa elämääni ja uhkapelimaailmaa kohtaan. En olisi tuolloin uskonut, että helpon rahan hylkääminen olisi saanut niin valtavan huomion. Tarina luettiin lopulta yli 100 000 kertaa. On mielenkiintoista palata selailemaan omia kirjoituksiaan, jotka ainakin jollain tasolla heijastavat maailmankuvaani kaksikymppisenä. Voin todeta olleeni ainakin osittain hukassa elämässäni.

Päätökseni hylätä minua suurella varmuudella odottavat pokerimiljoonat osoittautui yhdeksi merkittävämmäksi elämääni määrittävistä tekijöistä. Matkalla oli paljon hetkiä, jolloin kyseenalaistin päätökseni järkevyyden, mutta uskon, pitkäjänteisen työn, sattumien summan ja oikeiden kysymysten kautta eteeni on auennut uusi mahdollisuuksien maailma, jossa pokerimiljoonat tuntuvat pieniltä pelimerkeiltä ja tyhjältä kuminalta.

Etsinnän jälkeen löysin jotain uskomattoman hienoa. Kun miltei vuosikymmen sitten päätin jättää pelimaailman, en ikinä olisi uskonut päätyväni uuteen pelimaailmaan pelaamaan ihmisen ymmärryksen rajoilla pelattavaa peliä, jollaista en tuolloin ymmärtänyt olevan olemassakaan.

Aloitetaanpa kuitenkin sieltä, mistä kaikki alkoi.

Tunne pelisi

Pelaaminen oli nuoruudesta asti osa minua. Muistan, kun lintsasin yläasteella päivän viimeisen tunnin ja reidet hapoilla poljin talvisessa tuiskussa kohti paikallista nuorisoseuraa. Silmissä kiilui pingispöytä ja reikäfarkkuinen nuorisoseuran pitkätukkainen vetäjä, jonka päänahan halusin mielikuvissani seinälleni ripustaa. Vasta myöhemmin ymmärsin, että aivoni janosivat sitä dopamiiniruisketta, jonka pelipöytä ja voittamisen tuoma palkkio minulle tulisivat tarjoamaan.

Nuoruus meni urheillessa ja pallon perässä juostessa kunnes parhaan ystäväni kanssa löysimme Texas Holdemin vuonna 2005. Se oli jonkin ulkomaisen vedonlyöntiyhtiön tarjoama pokerin versio. Tuo oli aikaa, jolloin pokeribuumi ei ollut vielä saavuttanut Suomea. Pokeriammattilaisista ei oltu koskaan kuultukaan. Alku meni tarkkaillessa; homma haiskahti ja vaikutti hieman pyramidihuijaukselta.  Koko konsepti tuntui hullunkuriselta.

Olimme jo tuolloin hyvin innovatiivisia ja kekseliäitä kaveruksia. Pian alun harjoittelun jälkeen keksimme hyödyntää tuolloin vielä uudenkarheita Nokian nettiyhteyksiä. Teimme pelitilit myös äitiemme nimille hyödyntääksemme kimppapelaamisen tuomaa etua.

Toki tiesimme, ettei näin ei saanut toimia. Perusteluita järjestelylle kuitenkin löytyi vaikka kuinka paljon:

”Miten tästä nyt voisi jäädä kiinni?”

”Kuka tällaista nyt voisi valvoa?”

”Miten joku jossain päin maailmaa voisi tietää kertoisivatko vastapuolen pelaajat korttinsa toisilleen?”

”Vastustajathan ovat jossain meren toisella puolella. Kaikkihan voisivat hyödyntää samaa etua!”

Pelasimme sittareita ja siirtelimme pelimerkkejä toisillemme pelastaen toisemme tippumasta, mikäli tällainen tilanne oli mahdollista. Olihan meillä kyllä ihan h*lvetin hauskaa ja hurmoksellinen tunnelma.

Vilunki toi puuhaan ekstralatauksen. Oli niin jännittävää ja tukijoukko kannusti selkämme takana, kun kukistimme yhteisen vihollisen. Pari kertaa silloinen tyttökaveri mumisi kädet puuskassa jostain taustalta; te pojat tulette vielä jäämään kiinni tuosta! Se oli kuitenkin kuin hyttysen ininää elämänsä voimissa oleville nokkelille uljaille uroksille ja kuittasimmekin turhan moralisoinnin ratkiriemukkaalla poikamaisella ilakoinnilla ja naurunrymähdyksillä.

Muistan vieläkin sen tunteen voiton jälkeen. Onnistuttiin yhdessä. Heitettiin ylävitoset ja riemuittiin vilpitöntä onnistumisen iloa. Lihavat länkkärit jossain päin Teksasia saivat juuri sitä, mitä ansaitsivatkin! Pientä omantunnon pistosta lukuun ottamatta meistä tuntui, että me ansaittiin se. Voittoja juhlistettiin maukkaalla kebabaterialla. Me tehtiin se!

Lopulta muutamien viikkojen pelaamisen jälkeen meidän pelitilit suljettiin ja voitot jäädytettiin. Ilmeisesti kimppapelaamisesta olikin mahdollista jäädä kiinni.

Iski totaalinen paniikki. Perkele, tästä tulee petossyyte, vankilaa – rikosrekisteri vähintään! Miten meidän työuralle käy?! Syyttelimme toinen toisiamme siitä, kuka lopulta olikaan idean oikea isä.

Jokunen viikko kului odotellessa. Pelättiin seuraamuksia, joita ei kuitenkaan lopulta koskaan tullut. Muutoin emme toimintaamme suuresti osattu hävetäkään. Lähinnä pelättiin sitä, jos joku saa tietää.

Sokrates totesi aikoinaan, että ihmisen moraalinen järkeily on totuuden etsintää.

Platonin veli Glaukon oli huomattavasti pessimistisempi. Hän uskoi ihmisen moraalisen järkeilyn olevan omille tekemisilleen oikeutuksen etsimistä. Ehkä totuus ihmisen totuuden etsinnästä on jotain tältä väliltä.

Platon taisi olla ensimmäisiä sosiaalipsykologeja. Hän kuvasi ihmisen ajattelua hämmästyttävän hyvin. Myöhemmin tiede todisti monet hänen päätelmänsä oikeaksi. Erityisesti hyvän itsetunnon omaavien ihmisten on pakko todistella itselleen olevansa hyvä ihminen. Teoilleen oikeutuksen etsiminen saa ihmismielen keksimään mitä mahtavimpia selityksiä maailmankuvansa tueksi.

Parhaasta ystävästäni, pokeripöydän tutkaparistani ja yhdestä lahjakkaimmista tuntemistani ihmisistä tuli lopulta myös menestynyt pokeriammattilainen. Emmepä olisi ikinä tuolloin uskoneet tuntevamme joskus ammattiylpeyttä pokeriammattilaisuudestamme.